Á propos The Finnish Untuned Bell

A.K. Dolvenin The Finnish Untuned Bell on aina herättänyt minussa assosiaation Japanin shinto-perinteeseen ja siihen, miten shintolaisuudessa pyhää paikkaa lähestyessä kuuluu soittaa kelloa. Kellonsoitto on rituaali ja kuuluu oikeanlaiseen lähestymiseen, mikä taas liittyy yleismaailmalliseen tapaan hoitaa suhteita poissaoleviin ja toisiin ulottuvuuksiin. Näitä tapoja säätelevät traditiot, joiden voima on siinä, että muistaminen/juhliminen/sureminen tai mikä tahansa poikkeuksellisen merkittäväksi koettu ja toistuvan epäsäännöllisen säännöllisesti tapahtuva saa hahmonsa tapojen ja traditioiden avustuksella.

Schjerfbeckin monumentin kohdalla on keskeistä, että soittamamme kello on vanha ja viallinen. Tämä taas heittää assosiaationi toiseen muistamisen perinteeseen, joka liittyy länsimaiseen traditioon. Matka haudalle tai muistomerkille on aina odotuksien sävyttämä ja omalla tapaa ritualistinen retki. Oli sitten kyseessä hautajaissaatto tai kukkien tuominen omaisen haudalle, niin tämä matka edustaa menneisyyteen siirtyneen ja tässä hetkessä olevan ja elävän tapaamista. Omalla isoäidilläni oli aina tietty reitti kuljettavanaan hänen kotipaikkakuntansa hautausmaalla. Koska isänäitini oli iäkäs ja lievästi polioinvalidi olin usein hänen ainoana lapsenlapsenaan taluttelemassa häntä haustausmaalla, jossa kuljimme haudalta toiselle muistelemassa menneitä henkilöitä. Minuun teki aina suuren vaikutuksen, miten minulle ikiaikoja sitten kuolleet ja koskaan tapaamattomani ihmiset aina kirkastuivat isoäitini muistoissa, kun pääsimme aina tietyn haudan luo. Silloin kadonnut ja menetetty melkein ilmestyi ja haudan äärellä oli mahdollista saada jokin konkreettinen kokemus. “Siellä se xx nyt on.” Haudat ja muistomerkit ovat tuosta ajasta lähtien olleet minulle maagisia paikkoja, joissa voimme muistaa kuolleita ja samalla miettiä oman edessäolevan kuolemamme merkitystä.

Schjerfbeck-monumentin kohdalla minuun tekee vaikutuksen se, miten voimme sen äärellä lähestyä henkilöä, joka on poissa maailmastamme, vaikka voimme vahvasti kokea hänen teostensa läsnäolon ja vaikutuksen omassa tämänpuolisessamme. Voimme soittaa vanhaa ja vioittunutta kelloa ja suorittaa rituaalin, joka omassa “epätäydellisyydessään” kuvaa hyvin täsmällisesti suhdettamme kuolemaan ja menetykseen. Muiden ihmisten kuolema on meille aina jotakin ulkopuolista ja vajaavaista, vaikka kuollut olisikin läheinen, sillä kyse ei ole omasta kuolemastamme, jossa vasta olemme täysin läsnä. The Finnish Untuned Bell sijaitsee myös paikalla, jonne voimme kulkeutua hyvinkin ritualistisesti ja kelloa soittamalla suorittaa rituaalisen toimen, minkä jälkeen saatamme kuulla kellon äänen ja sen miten se on hetken päästä poissa ja jäljellä vain muistoissamme. Kellon ääni katoaa ja jäljellä on vain minä, maisema ja puiden latvuuksiin sulautuva kello. Juuri näin suremisen, muistamisen ja kuolleiden kunnioittaminen tuleekin sujua: omalla lievsäti rammalla ja rajoittuneella tavallaan se on kaikkein täsmällisin ja kunnioittavin tapa lähestyä asiaa, josta emme voi mitään tietää ennen kuin olemme tietämisen ja ei-tietämisen ulkopuolella.

 

Juha-Heikki Tihinen